Vaimoni on jo useamman vuoden ajan tähyillyt mahdollisuutta työskennellä tai opiskella ulkomailla. Hänen työnsä luonteen vuoksi näitä mahdollisuuksia saattaa tarjoutua, ja nyt asiat sujuivat niin että vajaan puolen vuoden asuminen Yhdysvalloissa (Bloominton, Indiana) toteutuisikin. Joskus jo vuosia aiemmin olisi hänellä ollut tilaisuus päästä työskentelemään Thaimaahan, mutta paitsi kohdemaa, myös tuon hetkinen perhetilanne – mm. vastahakoinen koululainen ja taloudellinen tilanne – eivät olleet suotuisia ulkomaan visiitille. Nyt tilannetekijät kaikkiaan näyttivät suotuisimmalta; taloudelliset realiteetit, perhetilanne – vastahakoinen koululainen on jo vastuuntuntoinen aikuistuva nuori – sekä kohdemaa. Mukanamme on nyt innokas 9-vuotias tyttäremme, joka on suhtautunut ulkomaille lähtöön varsin myönteisesti. Yhdysvalloissa vaimoni on kerran työmatkallaan käynyt, mutta itselleni USA oli vielä käymätön paikka.
Itse onnistuin pääsemään viettämään vuorotteluvapaata yhäti tiukkenevien kriteerien juuri ja juuri täyttyessä. Korvausta on yhäti pienennetty, mutta järjestelmä sentään vielä on olemassa. Se osaltaan mahdollistaa puolivuotisen töistä poissaolon. Vaimoni on tässäkin tilanteessa se perheemme isompi tuloinen; opintorahan lisäksi hänen saamansa stipendi, tai oikeammin ”award” turvaa meille ainakin kohtalaisen toimeentulon, kun asumisesta ei täällä tarvitse maksaa. Itse harkitsin opintovapaata, mikä tietysti edellyttäisi sinänsä kiinnostavaa opiskelemista. Parin kuukauden jälkeen voin todeta, että alun perin luottoparturini Anun ohje oli oikea; ”älä ihmeessä sido itseäsi opiskeluun tuossa tilanteessa”. Todellakaan en ole kaivannut opintopisteiden kartuttamista vaikkapa taidehistorian tiimoilta, mitä vakavasti harkitsin. Opiskellut olen ahkerastikin – kieltä, kirjallisuutta, populaarikulttuuria, taidetta, ihmisiä, USA:n historiaa, nykypäivää, politiikkaa, luontoa ja ympäristöä. Ja aikaa on riittänyt omille ajatuksille ja pohdinnoille.
Omat odotukseni vuorotteluvapaajaksolleni olivat melko lailla avoimet. Ajatus täysin erilaisesta, ennen kaikkea työvelvollisuuksista vapaasta puolivuotisjaksosta tuntui paitsi vapauttavalta, myös toisaalta hiukkasen jännittävältä. Minulla ei ole omaa ”ohjelmaa”, päivärutiineja tai struktuuria olemiselleni. Vaimollani on opiskelunsa ja tyttärellämme koulunsa. Se mitä minulla tulisi olemaan, määrittyy vasta ajan oloon. Tunnenko oloni erilliseksi tai jopa yksinäiseksi. Perhetilanteemme muuttuu yhtäkkisesti kolmihenkiseksi. Kaksi vanhinta lastamme, nuoria aikuisia, jäävät kotimaahan. Minun ns. ”omat asiani” jäävät Suomeen – soittimeni, kaverini, työkaluni, kesämökkiimme ja talomme. Nämä kaikki olisivat minulle tärkeitä asioita, jos olisin vuorotteluvapaalla kotonani. Mukanani on toisaalta ne tärkeimmät eli vaimo ja nuori tyttäremme.
Toisaalta kotimiehenä oleminen sisältää määrittää raameja paljonkin. En voi lähteä lähikaupunkiin katsomaan kiinnostavaa keikkaa, enkä aina edes lähiklubiin. Tyttären koulunkäynnin tukeminen on minun heiniäni, ja toisaalta kotihommat pyykkeineen ja ruoanlaittoineen ovat työllistäviä sinänsä. ”Oma aikani” jaksottuu tyttären koulunkäynnin ja toisaalta vaimoni opiskeluohjelman mukaan. Siis, vapaita tunteja on paljonkin, mutta ne sijoittuivat ensimmäisen kahdeksan viikon ajan klo 9-11 ja 11.45-15.00. Iltasella toki vietämme yhteistä aikaa, josta varsinkin alkuviikkoina käytimme kauppareissuihin, lähiympäristöön tutustuen, ulkoilma uima-altaalla rentoutuen.
